9

Anteeksi, kirjoittaminen on jäänyt, kommentoiminen on jäänyt, kaikki on jäänyt. En vain ole viitsinyt tulla ruikuttamaan epäonnistuneista päivistä ja siitä kuinka olen lihava ja paisun kuin mikäkin helvetin pullataikina.

Meillä oli tänään koulussa luistelua, se meni niin kauan hyvin, kunnes kaatusin (kuka on keksinyt, että kaunoluistimissa pitää olla piikit?) ja löin pääni. No siinä sitten itkin kuin pikkukakara jäällä, koko luokka ja rinnakkaisluokka tuijotti. Päähän sattui kuin joku olisi lyönyt sitä lekalla. Itkin vaan jäällä ja kun mulle sanottiin että "rauhoitu" niin mä vaan huusin ja pidin käsiä korvilla. Se kipu vaan oli uskomaton. Menin pukukopeille, ja makoilin penkillä samalla kun opettaja soitti mun äitille. Äiti tuli ja oltiin lähössä, mutta huomasin etten voi koukistaa jalkaa. Polvi oli turvonnu ihan jätiksi. Siinä sitten lähettiin terveykeskukseen, siellä ootettiin muutama tunti, ennekuin päästiin edes röntgeniin. Sen jälkeen mä ehdin jopa nukkua ennenkuin lääkäri tuli. Ei ollu murtumaa, mutta mulla oli menny verta nivelpussiin. Se tyhjennettiin ruiskulla, ja mä karjuin siellä, että varmasti muutkin siinä huoneessa olivat kuuli. Mun kipukynnys on vaan surkea. Paine siinä polvessa vaan oli niin kova. Nyt mulla on sitten side jalassa, koulutaksi viikon ajaksi, ja kävelen kepeillä. Ei tule nyt liikkumisesta vähään aikaan mitään. Kohta mua tuskin edes otetaan liikuntaan. Eka oli koko syksyn erään toisen vamman takia pois liikunnasta, ja nyt tämä. Naurettiin mun siskon kanssa, että mun tuurilla kylkiluutkin murtuu kun aivastan.

Mutta yhen asian huomasin tän päivän aikana. Sen, kuinka paljon mä rakastan mun siskoa. Se on ihana, se huolehtii musta. Me tehtiin yhessä tomaattikeittoa, juteltiin kaikista sen ja mun tapaturmista ja naurettiin. Se on palvellu mua koko päivän kun en ole oikein pystynyt liikkumaan. Meillä kun on mun huoneen ja keittiön välillä portaat, keittiön ja olkkarin välillä portaat, joten liikkuminen olis ollu hieman hankalaa. Se on vaan niin kiva. Äsken me vaan makoiltiin yhdessä olkkarin sohvalla ja naurettiin. Ihan kuin pieninä.

Olis kiva olla pieni, silloin ei tiennyt maailman murheista mitään. Silloin ei ollut lihava, silloin ei ollut sydänsuruja. Silloin oli vaan oma itsensä välittämättä muista. Sellanen kun olisi vieläkin.

Tää laulu kuvaa niin mun tunteita O:ta kohtaan. Mua vaan pelottaa, että se unohtaa mut, se ei oo vieläkään puhunu mulle mitään joulukuun jälkeen. Ikävä.

-Elle