25

Mua pelottaa. Mua ahistaa. Mä en pysty edes kirjottamaan tänne tälläsenä saatanan valaana. Mä en kestä mun lihomista. Mun on pakko olla laiha. Mä en kestä mun ruumista, mun täytyy vaan jaksaa enää hetki esittää että kaikki on hyvin. Sitten mä voin nauttia laihuudesta, kauniista laihuudesta jonka mä tuun saavuttamaan.

O, musta tuntuu ettei se edes muista mua. Pyöräilin sen ohi yhen meidän yhteisen kaverin kanssa. Ei sanonut edes moita. Mä seisoin 3 metrin päässä siitä. Se vältteli mun katsetta. Mä hengailin sen kanssa samassa porukassa. Ei se sanonu sanaakaan, lopulta mä vetäsin sille tekohymyn. Siihen se sentään vastasi. Musta tuntuu että mä olin joku sen en mä tiedä. Mä yritin jopa päästä eroon tästä helvetistä, ihan vaan se takia. Heti kun se luuli että pääsin, se hylkäs mut. Mä en oo sanonu sille sanaakaan päin naamaa since marraskuun 20. pv. Me käytii silloin kattomassa uusikuu. Mut se antaa mulle tahtoa laihtua. Ehkä se taas on mun kanssa jos mä laihdun.

Kun kävelet pois
Lasken aina ottamasi askeleet
Näetkö kuinka paljon tarvitsen sinua juuri nyt?
Kun olet poissa,
Sydämeni sirpaleet kaipaavat sinua
Kun olet poissa,
Kasvot, jotka opin tuntemaan, kaipaavat myös
Kun olet poissa,
Sanat, jotka minun on kuultava selvitäkseni päivästä
Ja tehdäkseni siitä kunnollisen
Kaipaan sinua

24

Viisi asiaa, joista pidän itsessäni:

1. Jalat, ne on aina ollut sirot ja nytkin kokoa 35-36, vaikka eräälläkin kaverillani on jalka kokoa 42..

2. Hiukset, ne on vieläkin hyväkunoiset ja vahvat, vaikka olen blondannut monta vuotta.

Mä en oikeasti keksi enenmpää. Kiitos kuitenkin sulle ihanaiselle kun haastoit mut, ehkä mä vielä joskus pystyn tän toteuttamaan. Tänään ois muodin yö, eikä mulla oo mtn hajua että kenen kanssa menisin. Kukaan ei edes ole kysyny mua. Kaikki menee isoissa porukoissa, joten kai mun täytyy jotain keksiä. E hengaa hetken O:n kanssa ja mulla ois aikomus käydä moikkaamassa niitä..

Mä oon kirjottanu tätäkin superlyhyttä tekstiä yli tunnin, mulla ei vaan ole mitään sanottavaa. Puoli tuntia mulla meni että keksin noi kaksi asiaa musta, tosin nekin on tollasia pakolla revittyjä. Mun bloggailu on nykyään aika elotonta, mutta mulle vaan ei tapahdu mitään. Mä haluisin mun vanhan elämän takasin. Sen kun olin vähän onnellinen ja mulla oli kavereita. Viime kesänä mä makasin sängyssä melkein koko ajan leikkauksen takia joten en nähnyt ketään. Mä voisin oikeesti sanoa että se kesä pilas mun tän hetkisen elämän. Kesän jälkeen kukaan ei muistanut mua. Eräs koulussa läheinen ystävänikin käveli vaan ohi eikä sanonut edes moikkaa. Mulla on olo kuin kirpulla keskellä autiomaata.

23

Tällä viikolla ei ole mennyt yhtään sen paremmin, on ollut kolmet synttärit joten... Tosin en ole yksilläkään syönyt edes kakkua. Silti liikaa, paino vaan nousee. Kohta mä painan 45 kiloa, sitten 50 kiloa, sitten 60 ja siitä vaan ylöspäin. Tästä ei tuu mitään, mä en vaan voi olla tällänen. Mä oon kirjottanut kaikille jäähyväiskirjeetkin. Mä tosin toivon, että mut ei tarvi antaa niitä.

Sanoin O:lle mesessä " moi 8) " mut se ei vastannut. Mua pelottaa, että odotin liian kauan ja mun pahin painajainen kävi toteen ja menetin sen. Tai sitten menetin sen jo kauan sitten. Mua ahistaa mä en oikeasti tiedä mitä teen jos ei enää halua nähdä mua? Mun sydän hakkaa ihan hulluna. Mitä jos mä olin oikeassa ja olen liian lihava O:lle? Jos se on vaan valehdellu että oon sopiva ja odottanut että lihon ja se voi vaihtaa mut uuteen? Tästä lähtien O on mun motivaatio, sillä kun mä olen laiha, se saattaisi kelpuuttaa mut. Kai ?

Mä olen sisältä vaan mustaa, mä oon täyttä ahdistusta ja suorituspaineita. Mä en tiedä miten selviän kesästä. Haluaisin nauttia ja olla rannalla, mutten vaan voi. Mä saisin kuitenkin jonkun kohtauksen rannalla kun kaikki tuijottaisivat. Sain hissan kokeesta 9- mutta sekään ei riitä. Miksen mä saanut kymppiä, miksen mä lukenut koe-aluetta viittä kertaa, miks mä luin vaan neljä kertaa ? Mut pitäisi olla täydellinen mutten ole. Mä en tiedä miten musta tulee täydellinen musta ei tule ikinä täydellistä.

Mä näin viime yönä painajaista. Tai en varsinaistaa painajaista, mutta siinä oli mun entinen ihastus jaläheisin ystävä joka tosin on nyt kuollut. Unen ansioista mä rohkaistuin puhumaan O:lle jotta en menettäisi sitä, mutta sitten mä olinkin aina liian myöhässä.

22

Musta ei oo kuulunut pitkään aikaan. Mun itsekuri on kadonnut. Kun mut silloin pakotettiin syömään ja mä lihoin, niin nyt olen vain jatkanut lihomista. En pysty enää elämään niillä 300 kalorin määrillä niinkuin silloin vielä alle 40 kilon painoisena. Tai no pystyisin, muttei itsekuri riitä. Aamuisin äiti tekee mulle ihanat ruisleivät joiden päällä on tomaattia ja kurkkua, ja mä syön ne. No, silloin musta ei vielä tunnu että koko päivä olisi pilalla. Koulussa mun ei edes tee mieli ruokaa, nautin vaan kun muut syö. Kotona, hirvittävä nälkä. Syön ruoan ja sitten vielä leivät iltapalaksi. Eihän tolla pitäisi lihoa ? Koska kyllähän mä enemmän päivässä kulutan. No kuitenkin mä olen lihonut 38 kilosta 42 kiloon. Kyllä luitte oikein. 4 kiloa. 4 helvetin kiloa. Mulla on nykyään maha ja näytän siltä kuin olisin raskaana viidennellä kuulla. Huomisesta lähtien mun on pakko palata vanhaan rytmiin, eli että aamulla ei mtn, koulussa ei mtn, kotona jotain kevytta vaikka pari hedelmää ja sitten illalla jugua ja hedelmä. Sitten mä voisin jopa kesällä näyttää ihmiseltä.

Enkä mä ole vieläkään nähnyt O:ta. 5 kuukautta ilman ihmistä jota mä rakastan. Ongelma on mä, mä en uskalla puhua sille mesessä, en uskalla mitään. Meidän piti nähdä silloin hiihtoloman jälkeen mutta ei sitten olla nähty. Mä en uskalla puhua sille joten sanoin sille että soittelee kun voi olla. Ei sitä ilmeisesti kiinnosta, ehkä mä olen ex anorektikon makuun liian lihava tai jtn.

- Elle

21

Mä ehdin jo tässä välissä poistaa tän blogin, mutta palautin tän nyt sitten takasin, tarvitsen paikan johon purkaa ajatukseni.

Koko vikko menny ihan päin persettä. Viime viikonloppuna päätin tehdä itelleni kovan kuoren, jonka läpi en pääsät yhtäkään tunnetta, paitsi tekaistuja. Musta piti tulla vahva ja mun piti kestää kaikki. Ja vitut. Mä en pysty siihen. Mä loukkaannun niin helposti, mulla on surkea huumorintaju ja pelkään, että en ole tarpeeksi hyvä. Mun pitää esittää täydellistä. Itsetunto nollassa, mä haluisin vaan jutella jollekkin. Syömiset kusee, itsekuria ei ole enää.

Mä haluisin nähdä O:ta. Mut ei, mesessä vaihettiin pari sanaa hiihtolomalla ja se sano et nähää joku päivä. Ei olla vieläkään nähty. Näin sen viimeksi marraskuussa ja mulla on niin älytön ikävä. Se ei oikeasti tiedä miten tärkeä se on mulle. Mut mä tiedän, et mä en ole yhtä tärkeä sille. Se uhkas katkasta välit silloin marraskuussa kun sai tietää et olen jatkanu laihuttamista. Mä olisin halunnu et se on mun kanssa. Mä olen mustasukkanen, sillä on uus tyttöystävä, S. Mä tiesin aina, et S on kusessa O:hon. O vaan ei tajunnut sitä. Eikä sitä, miten paljon mä siitä tykkään. Yksi syy lahduttaa, täydellisen laihana kaikki rakastaa mua, rakastaahan ? Ainakin mä uskottelen niin, vaikka oikeasti mä tiedän, että O inhoaa mua kun olen kaunis luuranko. Mua pelottaa etten nää sitä enää ikinä. Se on melkein aina mesessä kun mäkin olen. Klikkaan joka kerta ja avaan keskustelun. Mä en vaan ikinä sano mitään.

Mut mä en oikeasti enää tajua mitään. Kaikki inhoavat mua tälläsenä possuna, mutta mitä jos mä en kelpaa laihanakaan. Mulla ei varmaan kohta ole enää yhtäkään kaveria. E kyselee multa vähän väliä, että milloin voin olla. Lupasin olla sen kanssa silloin viikko sitten perjantaina. No, se päättikin että menee kavereidensa kanssa leffaan. Tänään se kysyi, että voinko olla, mutta kun lupasin, se ei voinutkaan olla. Oikeasti, mitä näiden ihmisten päässä pyörii.

Mun täytyy vaan jaksaa ja yrittää kasvattaa kova kuori. Ja keskittyä kuihtumaan.

20

Turhautunut. Siltä musta on tuntunu jo pitkän aikaa. Turhautunut, turhaunut, turhautunut.
Ekaksi olen turhautunut siihen, että käytiin tänään ravintolassa. En syönyt jälkiruokaa, mutta lihottavan caesarsalaatin ja superlihottavia sipuirenkaita. Mut se ei ole ihan niin paha jos pääsen viikonlopuksi kaverille, siellä ei tarvi syödä, joten tämä päivä sai olla mun lauantai.

Tokaksi olen turhautunut mun pelkoihin. Pelkään kaikkea. Pelkään lihomista, pelkään kiinni jäämistä, pelkään pimeää, en uskalla kääntää kylkeä sängyssä ennenkuin olen sytyttänyt seinässä olevan yövalon. En uskalla astua mun sängystä alas, vaan hyppään aina kauas, jotta kukaan ei voi tarttua mun nilkkoihin. Mua pelottaa kaikki rapina, pelkään että joku tulee ja tappaa mut. Mä en uskalla kävellä portaissa jos joku tulee mun takana. Mä pelkään ötököitä. Mä pelkään hampaita pestessä sylkästä sillä mun mielestä peilissä vilahtaa silloin joku tumma hahmo. Toi lista jatkuis vielä vaikka kuinka paljon. Toisin sanoen mä pelkään ihan kaikkea. Mulla ei ole mitään hajua miten pääsisin mun peloista eroon. Oon yrittäny kävellä pimeässä mun huoneesta vessaan, mutta lopputulos on se, että mä juoksen vessaan ja laitan valot päälle. Sitten mun sydän hakkaa ihan hulluna kun mua pelotti niin paljon.

Tiedättekö kuinka turhauttavaa tollanen on. Nytkin mä makaan jalat koukussa sängyllä ja mua pelottaa suoristaa jalat, koska siellä takana saattaisi olla jotain. Mulla on oikeasti joku hirveä pelkotauti. Ja musta tuntuu, että tää menee vaan koko ajan pahemmaksi.

19

Syömiset menny tänään suunnitellusti, eli siis söin vähän makaronilaatikkoa ja illalla syön jugurtin. Mun uusi suunnitelma on se, että syön nykyään iltaruoan ja iltapalan. Huomasin, että en voi syödä pelkästään jotain hedelmiä, koska muutaman päivän kuluttua repsahdan. Enkä mä toivottavasti liho, vaikka syönkin kerran päivässä vähän paremmin.

Kävin kirjastossa ja lainasin callanetics - ihannevartalo 30 päivässä kirjan. Toivottavasti toimii, ainakin monet on sitä kehuneet. Ajattelin kohta tehdä sen jumpan ja sitten vaikka katsoa telkkaria. Mun elämä on oikeasti niin tylsää, etten keksi mitä kirjottaisin. Ihmissuhteet kusee, nään kavereita vaan koulussa ja sitten niitä eri koulussa olevia max. kerran kuussa. Mä en laskettele joten oon aika ihan out kaikista jutuista. Mä mietinkin, et jos alkaisin laskettelemaan,

olishan sekin liikuntaa ja parempaa kuin telkkarin katselu.